Keskiviikko 11.7. – 24 000 askelta

Keskiviikko 11.7. – 24 000 askelta

Aamun sää oli vaihteleva, mutta sadetta ei ollut ilmassa. Aamutoimien jälkeen suuntasimme automme keulan Ötziin ja siellä Acherkogelbahnin parkkipaikalle. Sitä hissiä emme olleet vielä käyttäneet ja kyltit lupasivat Almeja eli alppimajoja tai oikeastaan alppimaatiloja, joissa tarjoillaan ruokaa ja juomaa.

Nousimme gondolihissillä ensin yläasemalle, jossa oli lapset otettu hyvin huomioon. Iso seikkailu- ja puuhapuisto. Oli erilaisia kiipeily ja seikkailuratoja yllin kyllin. Sieltä lähdimme laskeutumaan takaisin Ötziin. Kartassa reitti näytti pitkältä, mutta puolivälissä olisi sopiva taukopaikka.

Kuljimme mukavaa metsäautotietä kuvaille kukkia ja maisemia. Ja olihan niitä. Molempia. Valillä pilvet pyyhkivät tien ylitse, sitten taas aukesi koko Ötztalin laakso ja vuoret vaeltajan ihailtavaksi. Ja alppiniittyjen kukinta on juuri nyt parhaimmillaan. Perhoset leikkivät kulkureitillämme. Kevyt oli askel…vielä.

Aikamme kuljettuamme avautui huikaiseva näky Acherberg Almille, jossa suunnittelimme nauttivamme lounasta. Oli hyvää ja matkaseura parasta. Almia pitävä nuoripari oli hyvin ystävällinen ja talo hienosti hoidettu. Kelpasi siinä matkalaisen päivää paistatella ja nestetasapainosta huolehtia. Tilasimme nuudelikeiton ja talon lautasen. Lautanen olikin sitten täynnä erilaisia makkaroita ja juustoa tykötarpeineen. Maistui! Lautasesta riittää hyvin kahdelle pieneen nälkään.

Acherberg Almilta näkyi Inntalin ja Ötztalin risteykseen sekä aina Imstiin saakka. Kyllä siinä silmät ja sielu lepää. Metsä hoitaa stressiä, sanotaan. Siihen kun yhdistetään raikas vuori-ilma ja korkeat vuoret, niin stressi valuu pois harteilta kuin hanhen selästä.

Almilta olisi lähtenyt myös jyrkkä polku, mutta jatkoimme tietä pitkin alaspäin. Pikkuhiljaa alkoi matkanteko silläkin tuntua jalkapohjissa ja reisissä. Alaspäin mentäessä jalat ja polvet joutuvat koville.

Lopulta tulimme kohtaan josta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sukeltaa metsän siimekseen jyrkkää polkua alaspäin alemmalle metsäautotielle. Polku oli todella jyrkkä, korkeuskäyriä paukkui joka askeleella. Neulaset, kävyt ja pyörivät kivet tekivät askeleen ottamisen tarkaksi. Sauvat olivat nyt aivan välttämättömät. Ne kannattaa alaspäin mennessä säätää hieman pitemmiksi, että saa tukea askeleelle paremmin. Olen aikaisemminkin kirkoittanut että täällä taipumaton pohja on kengissä suositeltavaa. Silloin jalka saa tukea vaikka vain kengan käri tai kantapää osuu askelmaan, joka voi olla kivi tai juuri. Mikäli kenkä taipuu niin jalkapöydän lihakset on kovilla. Oma ylikorkea jalkapöytä ei helpota asiaa vaan vaatii kunnon tuet vaeltaessa.

Vettä vaeltajalle.

Kelloja oli monenvärisiä ja kokoisia.

Vuorimaisemat vilkkuivat puiden välistä ja matka vain jatkui. Polku oli välillä varsin leveä ja sitten taas kivikkoisen kapea. Se pudotti alaspäin vauhdilla ja lopulta tulimme alatielle ja jatkoimme sitä pitkin vaikka polkuakin pitkin olisi voinut edelleen oikaista tien mutkia. Maitohapot alkoivat painaa kuvausreppujemme kanssa kilpaa jaloissamme.

Ja sitten itselle tärkeä huomio. Kun tien ylitse on vedetty nauha ja laitettu useat kyltit siitä, että tie on poikki, sitä kannattaa uskoa. Nimittäin voi joutua kipuamaan takaisin päin pari kilometriä. Tukkeja oli kerätty tien mutkaan niin ettei siitä ohi päässyt. Oikaistakaan ei voinut, koska rinne oli erittäin jyrkkä. Kiipeä vain takaisin.

Pienten perkeleiden ja puhinan jälkeen oppitunnista visastuneena lähdimme laskeutumaan alas sitä polkua joille opasteen ohjasivat. Polku jatkui jyrkkänä, mutta suklaan voimalla askelia otettiin viisi kerrallaan alaspäin. Lopulta pääsimme 24000 askeleen ja 16 km jälkeen ala-asemalla odottavalle autollemme. Tuntui todella hyvältä istahtaa ja varsinkin juoda lähimmältä huoltoasemalta ostettua palautusjuomaa. Päästiin vielä rappusetkin ylös kämpille, mutta sitten hiipui lopullisesti ja eikun nukkumaan. Myöhään se menikin. Meille!